Jaksaminen – Kun elämä painaa, mutta et halua luovuttaa
Jaksaminen on sana, jota kuulee usein, mutta harvoin pysähdytään miettimään, mitä se oikeasti tarkoittaa. Se ei ole pelkästään fyysistä voimaa tai energiaa. Se on myös henkistä kanttia, arjen hallintaa ja ennen kaikkea – armollisuutta itseään kohtaan.
Viime vuosina moni meistä on joutunut venymään äärirajoille: työ, perhe, opiskelu, taloudellinen epävarmuus ja omat odotukset painavat päälle. Väsymys hiipii salakavalasti, eikä jaksamisen rajaa ole aina helppo tunnistaa ennen kuin se ylitetään.
Tässä blogissa haluan pysähtyä pohtimaan jaksamista kokonaisvaltaisesti. Mistä se rakentuu? Mitä voimme tehdä silloin, kun voimat ovat vähissä? Entä miten vahvistaa omaa jaksamista niin, että arki ei ole pelkkää selviytymistä?
Jaksaminen – Herkkä, mutta vahva punainen lanka
Jaksaminen on kuin ohut lanka, joka kulkee mukana päivässä toiseen. Välillä se on vahva ja selkeä, toisinaan lähes näkymätön. Usein huomaan, että jaksaminen ei katkea kerralla, vaan se hapertuu vähitellen – kuin pieni rispauma villapaidassa, jota ei heti huomaa.
Miksi jaksaminen on niin vaikeaa pitää tasapainossa? Ehkä siksi, että meiltä odotetaan paljon. Tai ehkä siksi, että me itse odotamme itseltämme vielä enemmän. Haluamme jaksaa kaiken, pysyä positiivisina, olla avuksi muille ja samalla pitää omatkin unelmat elossa. Mutta jossain vaiheessa tulee hetki, jolloin on pakko pysähtyä.
Minulle pysähtyminen on ollut vaikeaa. Se on tuntunut luovuttamiselta, vaikka oikeasti se on ollut suurinta vahvuutta. On ollut pakko opetella kuuntelemaan itseä – ei sitä, mitä ympäristö huutaa tai some syöttää, vaan sitä hiljaista sisäistä ääntä, joka usein kuiskaa: "Nyt riittää. Hengitä."
Jaksaminen ei aina tarkoita sitä, että tekee kaiken. Se voi myös tarkoittaa, että uskaltaa jättää tekemättä. Valita lepo. Valita rauha. Valita yksinkertaisuus silloin, kun maailma huutaa tehokkuutta.
Ehkä jaksamisen avain ei ole täydellisessä elämänhallinnassa vaan rehellisyydessä itseä kohtaan. Siinä, että uskaltaa myöntää olevansa väsynyt. Että uskaltaa sanoa ei. Että uskaltaa valita itsensä, edes joskus.
Ja ehkä juuri se tekee meistä vahvoja – ei se, että jaksamme kaiken, vaan se, että uskallamme pysähtyä silloin kun eniten tarvitaan.
Jaksamisen monikerroksinen todellisuus
Jaksaminen ei ole yksiselitteinen asia. Se ei aina näy ulospäin – hymyilevä ihminen voi sisältä olla aivan lopussa. Samoin hiljainen vetäytyminen ei välttämättä tarkoita uupumusta, vaan voi olla osa toipumista. Siksi on tärkeää, ettemme oleta liikaa itsestämme – emmekä toisistamme.
Olen oppinut, että jaksamisen ylläpitäminen ei tarkoita jatkuvaa eteenpäin puskemista. Välillä se on pientä armoa itselle: muutama ylimääräinen hengähdys, sanomatta jätetty “kyllä”, tai se, että antaa itselleen luvan valita helpompi tie – edes hetkeksi.
Meidän yhteiskunnassamme jaksaminen liitetään usein suorituksiin. Mitä enemmän teet, sitä enemmän jaksat – tai siltä se ainakin ulospäin näyttää. Mutta mitä jos jaksaminen ei mittaisikaan sitä, mitä saamme aikaan, vaan sitä, kuinka lempeästi kohtelemme itseämme, silloin kun emme jaksa?
Ehkä jaksaminen onkin tasapainoa – ei jatkuvaa ylisuoriutumista tai pysyvää vetäytymistä, vaan jotain niiden väliltä. Liikehdintää jaksamisen ja väsymyksen rajoilla. Oman rytmin löytämistä.
Pieni pysähdys lukijalle:
Mikä on asia, jonka jättäisit tänään tekemättä, jos kuuntelisit itseäsi aidosti?
Kirjoita se ylös. Hengitä syvään. Ja anna itsellesi lupa valita lempeys.
Lempeydellä,
Kaarnavene❤️